1.4.00

Teequjen sota

Elettiin vuotta 1961, olimme vieneet Cyprokselta malmilastin  Englantiin Hull:iin ja sieltä sitten seilattiin Arkangeliin, mistä lastattiin täysi lasti järeää tukkipuuta. No siellä sitä vierähtikin kuukauden päivät, sillä ei se paikallisten ahtaajien työtahti paljon päätä huimannut. Aina kun vinssimiehet ajoivat koukun kaijalle he taakan tekemisen ajaksi menivät vinssien väliin kortille ja sama toistui myös taakan purkamisen aikana. Kun taakka ruumassa oli purettu, ja karveli-apina huuteli vinssimiehiä töihin, niin työt jatkuivatkin kunhan kierros oli ensin pelattu loppuun. Tulihan se laiva lopulta lastiin ja pääsimme matkaan, määränpäänä Egypti. Vienan mereltä tulimme Barentsin merelle ja edelleen Norjan merelle. Siellä puhalteli sen verran kova myrsky että kippari katsoi Norjan kustilla parhaaksi vaihtoehdoksi valita saaristoreitin. Siellä sitä oli todella jylhät maisemat kun pujottelimme korkealle pilviin nousevien vuorten välissä, joiden rinteillä virtasi korkeita vesiputouksia ja vuoristo puroja. Visselin käyttökin oli siellä kielletty vyörymä vaaran takia. Norjassa kävimme myös bunkraamassa ja ottamassa  provianttia. Vaihtui siellä vähän miehistöäkin kun joku jäi lomalle joku otti ja joku taisi saadakin ulosmaksun. Matka jatkui sitten Pojanmeren ja  Englannin kanaalin kautta Atlantille missä Biskajan lahdella saatiin yli 12 pallin ukkosmyrsky ja vastatuuli. Se hidasti menoa niin että välillä poljimme jopa paikoillamme ja taisipa siinä välillä tulla takapakkiakin, niinpä lahden ylitys kestikin reilun viikon kun normaalisti siihen menee pari päivää. Ennen Gibraltaria sitten tuuli alkoi moinaamaan ja matkan teko kävi taas nopeammin ja mukavammin. Välimerelle saavuttuamme ilma muuttui niin helteiseksi että lähes koko miehistö kantoi patjansa ahteri pupalle missä taivasalla oli paljon vilpoisampi nukkua kuin tukahduttavan kuumassa hytissä. Se oli sitä todellista merimies romantiikkaa kun parikymmentä miestä vietti illat ringissä patjoilla turisemassa, siinä tuli kuultua jos jonkinlaista juttua. Vanha tunkki oli oikea pikakivääripuhuja joka muisti kaikki päivämäärätkin hyvin tarkkaan vuosikymmenien takaa. Puoli vuotta sen juttuja kuunneltuamme yks eldari totesikin että hänen laskujensa mukaan ton tunkin täytyy olla ainakin 200 vuotta vanha. Minun viereeni sattui yksi vanhempi skönö, fakiirin Topi. Kutsuma nimi lienee tullut niiltä ajoilta kun Topi oli vankilassa Egyptissä. Se oli ollut mukana jossakin kähinässä minkä seurauksena Topi sai elinkautisen linnatuomion. Kolmen vuoden istumisen jälkeen sitten koitti kuitenkin taas vapaus kun Egyptin silloinen hallitsija Faruk antoi armon  käydä oikeudessa. Nuorempana Topin bravuri numero oli kiivetä mastoon ja sukeltaa saalingilta mereen. Olihan se Topi ......aika fakiiri. Niin se matka edistyi ja lähestyessämme Alexsandriaa täkkärit alkoivat tekemään "teequklaaria" eli kaikki irrallinen ja helposti irrotettava tavara korjattiin pois,  esim. kannella olevien peilausputkien messinkiset kierretulpat korvattiin puutapeilla. Kipparilla oli luotsipullot varattuna, sillä ilman niitä satamaan pääsyä olisi saanut odottaa ties miten kauan. Vihdoinkin noin kuukauden merimatkan jälkeen pääsimme taas satamaan. Jos lastaus oli ollut hidasta niin eipä lossauskaan sen nopeampaa ollut. Kaijalla arabit kantoivat tukit miesvoimin yksi kerrallaan laulun (arabi joikun) tahdissa. Pienemmät puut menivät kuudella miehellä mutta suurempiin tarvittiin jo 12 miestä. Kyllä arabit vähän ihmettelivät jäisiä ja lumisia tukkeja, mutta olivatpahan viileitä kantaa. Satamaan tultuamme ryntäsivät heti kauppiaat laivaan. Tarjolla oli vaikka mitä esim. kamelin satuloita, tyynyjä, mattoja, vesipiippuja ym. rihkamaa ja halvalla, yleensä pyyntihinnasta sai tinkiä 50-80% pois. Yksi kilpikonna kauppias huuteli aina että osta hyvä "kelmikonna" ja ne taisivat mennä paremmin kaupaksi kuin jos olisi kaupannut kilpikonnia. Hytti kaverinikin ostikin yhden kelmikonnan, joka sitten myöhemmin merellä hävisi kun kaverini oli ulkoiluttamassa sitä, putosi varmaan spygatista mereen, tosin kaverini epäili että joku olisi sapittanut sen. Tiedä sitten häntä, mikä lie totuus? 

Tällainen "Egyptin passi" siellä tarvittiin maihin mentäessä, kääntöpuolelle siihen tuli aina uusi leima uudella reissulla. Vieläköhän tämä passi kelpaisi ??

Alexsandria oli (ja on edelleenkin) iso vilkas kaupunki, keskustassa liikenteen melu on kova, autojen torvet soivat jatkuvasti ja arabi musiikki kaikuu joka paikassa. Kerran kaupungilla kulkiessamme huomasimme liikenteen ruuhkautuvan eräässä risteyksessä ja lähemmäksi tultuamme selvisi syykin siihen. Vanha nainen oli tuupertunut raitiovaunukiskoille, ratikka joutui pysähtymään siksi aikaa kun kuski kävi siirtämässä ruumiin pois kiskoilta ja jatkoi matkaa. Siihen se ruumis jäi keskelle tietä kaistojen väliin kiskojen viereen ja liikenne jatkui taas normaalisti. Eivät tunnu arabit paljon arvostavan tätä maallista tomumajaamme. Niin ne päivät vierivät ja lastikin alkoi olla lossattu. Lähtöä edellisen päivän aamuna messin avoimesta venttiilistä kuului ulkoa hemmetin moinen mökä ja kun menin kannelle katsomaan huomasin että arabeilla oli siellä täysi sota käynnissä sataman kahden eri osan jengien välillä. Aseina oli seipäitä, lapioita, kiviä ym. kättä pitempää. Siinä aina toinen jengi hyökkäsi ja toinen perääntyi omalle alueelleen, sitten kokosi joukkonsa, teki vastahyökkäyksen ja  toinen jengi taas vuorostaan perääntyi jne. Tätä jatkui niin kauan kunnes lähimmältä portilta  tullut vartija laski konepistoolilla sarjan taistelijoiden yli ja silloin meillekin tuli kiire sisätiloihin suojaan kun luodit rapisivat laivan kylkeen. Tai itse asiassa ampuja oli vartiopäällikkö sillä tavallisilta vartijoilta oli kovat otettu pois aseista jo aikoja sitten koska ne näissä porttien välisissä sodissa olivat aina ruvenneet ampumaan toisiaan. Kun taistelun melske sitten hiljeni ja uskaltauduimme mennä varovasti kurkkimaan tilannetta niin totesimme taistelun olevan ohi ja saldon tällä kertaa olevan yksi vainaja. Siinä se ruumis sai maata kenenkään välittämättä samassa paikassa mihin oli jäänyt. Puolen päivän aikaan joku kävi laittamassa jotain pahveja ja levyn palasia siihen päälle auringon suojaksi ja joskus illan mittaan, ilmeisesti omaisten toimesta, se ruumis siitä vihdoin  lopulta hävisi. Loppu ilta olikin sitten rauhallinen ja seuraavana päivänä mekin taas lähdimme seilaamaan, suuntana Beirut. Niinpä tämä kuuden meren kautta kulkeneen reissun tarina päättyy tähän "Teequjen sotaan"

Takaisin etusivulle